marika

 

Lue lisää:

Marika Heiskanen valmistui huhtikuussa 2011 hevoshammasteknikoksi (EqDT eli Equine Dental Technician) New Zealand Equine Dentistry Schoolista (NZEDS) Uudesta-Seelannista. Koulutus oli hyvin pitkälti käytäntöpainotteista, toki myös tarpeelliset teoria-asiat opeteltiin ja testattiin tenteillä. Kurssin aikana Marika hoiti yhteensä noin 250 hevosta, ponia ja aasia. Lähitulevaisuudessa tavoitteena on International Association of Equine Dentistry:n (IAED) eli kansainvälisen hevoseläinten hammashoidonyhdistyksen tutkinnon suorittaminen. Marika aikoo tenttiä myös saksalaisen Internationale Gesellschaft zur Funktionsverbesserung der Pferdezähne e.V. (IGFP) eli kansainvälisen hevoshampaiden toiminnanparannusyhdistyksen ja englantilaisen British Equine Veterinary Association (BEVA) eli englantilaisen hevoseläinlääkäreiden yhdistyksen tutkinnot.  

Marika on touhunnut hevosten parissa pikku tytöstä asti ja hän saikin ensimmäisen oman hevosensa ollessaan 8-vuotias. Vuosien saatossa Marika huomasi, kuinka tärkeää on hoidattaa hevosten hampaat vähintään vuosittain, mutta suurimpana ongelmana oli löytää ammattitaitoinen henkilö raspaamaan hampaat. Hevosklinikat ovat Suomessa harvassa ja jos ei ole omaa kuljetuskalustoa, klinikalle ei myöskään pääse helposti, ja näkymättömissä olevat hampaat jäävät helposti unohduksiin ja hoitamatta. Tämä olikin yhtenä syynä, miksi Marika päätti perehtyä tarkemmin hevosten hammashoitoon ja perustaa Hirnuvan Hampaan.

Ennen hevoshammasteknikoksi opiskelemista Marika työskenteli paperiteollisuuden parissa niin Suomessa kuin Saksassakin.


Tässä Marikan mietteitä:


Muistan, kun ensimmäisen kerran näin opettajamme Warwick Behrnsin raspaavan hevosen, suuni loksahti hämmästyksestä auki. Hevonen oli tarhassa irti, sen riimu laitettiin kaulalle, jonka jälkeen suu avattiin suunavaajalla ja tutkimusten jälkeen Warwick aloitti raspauksen ilman rauhoitusta. Noin 20 minuuttia ja hevonen oli hoidettu. Mieleeni palaa, kuinka ajattelin silloin: ”Uskomatonta!”

Olin kuullut monien suusta niin Suomessa kuin Uudessa-Seelannissakin, ettei ainakaan hevosen takimmaisia hampaita ole mahdollista raspata ilman rauhoitusta kunnolla, mutta niin tämä kuin muutkin väittämät osoittautuivat paikkaansa pitämättömäksi heti ensimmäisinä käytäntöpäivänä. Warwick on uskomaton opettaja ja koska meitä oppilaita oli kurssilla vain kolme, olimme koko ajan Warwickin ja muiden opettajien valvovien silmien alla. Ensin opiskeltiin teoriaa, tehtiin ruumiinavaus hevosen kallolle, jonka jälkeen siirryttiin harjoittelemaan hevosten kalloilla ja tämän jälkeen jo kolmannella viikolla ryhdyttiin työskentelemään oikeilla hevosilla.

Kurssilla minulle selvisi lopullisesti, kuinka valtavan tärkeää säännöllinen, ammattitaitoinen hampaiden hoito on. Meillä oli monesti potilaita, jotka eivät olleet nähneet vuosiin, jotkut koko elinaikanaan hammaslääkäriä ja oli suoranainen ihme, että nämä hevoset pystyivät edes liikuttamaan alaleukaansa. Toisaalta meillä oli liikaa myös potilaita, jotka laihtuivat ja omistajat arvelivat eläimen hampaissa olevan vikaa. Ja olihan niissä vikaa; päinvastoin kuin ne eläimet, joiden hampaita ei koskaan ollut hoidettu, näiden eläinten hampaat oli raspattu aivan liian tasaisiksi ja lyhyiksi sähköraspeilla eikä eläin tämän takia pystynyt jauhamaan ravintoaan riittävästi. Ja vaikka valtaosa eläimistä hoidettiin säännöllisesti kerran vuoteen, silti niiden hampaisiin oli jo vuodessa kehittynyt teräviä piikkejä, koukkuja ja harjanteita, jotka häiritsivät pureskelua ja työntekoa.

Minusta jokainen eläin on säännöllisen ja huolellisen hampaidenhoidon arvoinen!”